Kauneutta etsimässä #9: [nimetön]

Kauneutta etsimässä #8: Kookostehdas

Kookostehdas

Kulttuurisunnuntai #14: Venäläisiä puukirkkoja, Rakennustaiteen museo

Ystävää odotellessa olikin aikaa käydä sunnuntain iloksi Rakennustaiteen museossa katsomassa venäläisiä puukirkkoja esittelevä näyttely ja sen lisäksi esillä ollut näyttely Suomen arkkitehtiliiton viimeaikaisista kilpailuista.

En tiedä, että ovatko puiset palvontarakennelmat nousussa nyt, kun Pariisin Juutalaisessa museossakin törmäsin kattavaan kokoelmaan puisia synagogia. Ajattelinkin, että jos näin on, niin on lienee parempi tutustua myös näihin kristillisen maailman puisiin rakennelmiin. Mikäli tarkastellaan ainoastaan arkitehtoonisia seikkoja, niin Itä-Euroopan ja Venäjän vanhat puiset synagogat tekevät suuremman vaikutuksen, kuin esillä olleet sipulikupoliset puukirkot. Olkoonkin, että oli varsin hellyyttävää huomata, että pienemmilläkin taloilla oli isot nimet. Näistä puuttui kuitenkin tietynlainen nokkeluus, mitä saman aikakauden (1700-1800 -luvut) puisissa synagogissa on läsnä, kuten esimerkiksi useat kerrokset, tornit, erkkerit ja parvet.

Arkkitehtiliiton kilpailuista oli esillä muutaman eri kilpailun voittajat ja lunastetut työt. Esitellyissä töissä oli monia hyviä yksittäisiä yksityiskohtia, mutta ainoastaan parissa tuntui kokonaisuus olevan hyvin hallinnassa. Luonto oli usein kovin etäällä ja tuotu esille kuin petrimaljassa. Hahmotelmat joko erilaisten suorakulmioiden pohjustamista rakennuksista tai toisaalta bezier-käyriä hyödyntävistä rakennuksista jättivät kaiken kovin kylmäksi. Aivan kuin metsän keskelle rakennetut isot akvaariot tai havainnekuvat kaarevista aurinkorantahotelleista olisivat nerokkainta, mitä aikamme voisi tarjota. Ehkä mieluisin oli saamelaisen kulttuuritalon voittajaehdotus. Myös Espoon sairaalan voittaja tavallaan miellytti sveitsiläishenkisellä toteutuksellaan, josta tuli mieleen, että IBM olisi voinut pitää siitä 1970-luvulla.

Kauneinta katsottavaa löytyi tosin tänäänkin museon ulkopuolelta. Kesä on nimittäin täällä, ja siksi onkin aika jättää sunnuntaiset blogikirjoitukset tauolle, odottamaan syksyä ja uusia näyttelyitä. Museoiden puolesta juttuja luvassa kesällä tosin ainakin Barcelonasta ja Berliinistä.

Hauskaa kesää!

Kauneutta etsimässä #7: NJK

Kauneutta etsimässä #6: Diptyque

Allekirjoittaneella on muutamia lempifirmoja, joita ilman voisi kuvitella elävänsä, mutta joiden puute tekisi elämästä niin paljon tylsempää. Yksi yrityksistä on ranskalainen Diptyque, vuonna 1961 perustettu parfyymeille omistautunut yritys ja jonka tuoksu sai tänäkin aamuna hymyn nousemaan lähes ympyrän muotoiseksi.

Diptyquen sivut olivat pitkään aika kehnot, mutta nyt odotus on palkittu, koska uusien sivujen myötä on mahdollista tilata Diptyquen tuotteita myös Suomeen, josta niitä ei muuten ole saatavilla. Täytyy olla varovainen, koska tuotteilla on taipumus aiheuttaa akuuttia hymyilyä ja punastelua, kuin se elämän ensimmäinen poskipusu.

Diptyque, Philosykos

Kulttuurisunnuntai #13: Mitäs tekisi, Helsinki?

Sunnuntai!

Ruokaa, juomaa ja ajoittaista hyvää seuraakin. Vain yksi ongelma – yhdessäkään Helsingin taidemuseossa ei mene mitään sellaista, mitä en olisi nähnyt. Täytyy siis ottaa aikalisä ja pohtia, että mitä tekisi ensi viikolla. Ehkä aika olisi kypsä sille, että kiertelisi gallerioita sunnuntaisin. Ehkä olisi myös aika laajentaa valikoimaa ottamalla mukaan esimerkiksi elokuvat, musiikki ja kirjallisuus. Tänään luvassa siis aivoriiheä Jörn Donnerin ja Henry Millerin seurassa.

Kulttuurinystäville tarjottakoon sunnuntain ratoksi South Parkia.

Kauneutta etsimässä #5: Kevät

Kulttuurisunnuntai #12: Antero Takala & al, Valokuvataiteen museo

Sunnuntai!

Tämähän meni mukavemmin kuin osasin ajatellakaan. Eilisillan häillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta allekirjoittaneen vireystilaan kello yhdeksän maissa aamulla. Sangen vaikuttavaa, vaikka itse sanonkin. Päätinkin sitten hyvin hitaan teepannullisen jälkeen lähteä kohti Valokuvataiteen museota. Näyttelyyn, jossa piti käydä jo parisen kuukautta sitten, mutta joka yllätti sunnuntaisella tungoksellaan tuolloin. Nyt tilaa ja rauhallisuutta riitti, mikä sopii jotenkin kaltaiselleni tyhjäntuijottajalle.

Valokuvataiteen museossa on tällä hetkellä esillä Antero Takalan retrospektiivi ja Susanna Majurin soolonäyttely, unohtamatta kuitenkaan Muistojeni Pariisi-nimistä teemanäyttelyä.

Lyhyesti sanottuna: oli käynnin arvoinen kokemus. Eritoten Antero Takalan mustavalkovedokset viehättivät. Kuvissa erilaiset maastot muuttavat muotoaan suurikontrastisista maisemakuvista kohti liukuvärjättyjä abstrakteja, minkä lisäksi huomaa, että luontoa on selvästikin kuvattu ajan kanssa. Susanna Majurin ehkä hieman esittävämmät kuvat ovat taas askel hieman erilaiseen maailmaan, vaikka vesi onkin molemmilla varsin keskeinen elementti. Ehkä eniten ihmetyttää se, että miksi kuvata ihmisiä, jos heille ei halua antaa kasvoja – yhtä poikkeusta lukuunottamatta. On kai omaa suorasukaisuuttani, mutta poispäin käännetyt kasvot herättävät ajatuksen häpeästä, mitä en kokenut teemaksi noin muuten.

Muistojeni Pariisi-näyttely tarjosi joitain Pariisista otettuja kuvia, sekä tarinoita kaupungista. Huolimatta sinänsä tietysti “aina ajankohtaisesta aiheesta”, eli Pariisista itsestään, oli sisältö kuitenkin aavistuksen laiha, minkä lisäksi näyttelyssä pyörivä audio oli aivan liian kovalla, mikä hieman haittasi tätä ääntä, tekstiä ja kuvaa yhdistävää näyttelyä. Tässä mielessä liikkuva kuva olisi voinut olla parempi valinta yhdistää tarinat ja kuvat.

Kaikesta huolimatta oli kokonaisuutena visiitti oikein mukava. Jätän lukijalle myös syyn käydä itse paikalla, koska en kirjoittanut mitään kahdesta työstä, jotka sitovat aika hyvin yhteen näyttelyitä.

Kulttuurisunnuntai #11: Helsinki School, Helsingin taidemuseo (Meilahti)

Aurinkoinen sunnuntai!

Huolimatta aiemman illan juhlinnasta ja kaikesta siitä jaksoi yllättää itsensä tänään matkaamalla varsin nihkeästi tavoitettavaan paikkaan Helsingin kaupungin taidemuseoon Meilahteen, jossa oli esillä vähän liian isosti brändätyn “Helsinki Schoolin”, eli TaiK:n nykyisten ja entisten opiskelijoiden ottamia valokuvia. Helsinki-koulukunnasta en kuullut puhuttavan, mutta sallittakoon pseudolatinan ja kansainvälisyyttä tavoittelevan innovaatioyliopiston nyt hieman revitellä.

Itse näyttely miellytti kuitenkin, vaikka ei ollutkaan mitenkään erityisen kattava. Erityisesti miellyttivät Niina Vatasen ja Noomi Ljungdellin kuvat, jotka pistivät miettimään tapoja hyödyntää digikuvauksessa käytettäviä teknisiä parametreja ja luoda niitä hyväksikäyttäen jotain uutta. Esillä oli toki paljon muutakin, mutta jotenkin näissä kuvissa yhdistyi mielestäni mielenkiintoisimmilla tavoilla elementit, joita itse pidän tärkeinä taidevalokuvauksessa, eli tekniikan hyväksikäyttö sekä dokumentaarisuus muussakin kuin potrettimielessä. Wilma Hurskaisen kuvat olivat myös hyviä, ja ansaitsisivat suurempaa huomiota suhteessa Susanna Majurin töihin, jotka nousevat tuon tuosta esiin eri näyttelyissä. Esillä oli myös kokeellisempaa materiaalia, joissa oltiin tekniikka viety ainakin allekirjoittaneen mielestä liian pitkälle, minkä seurauksena olisin mielelläni voinut katsella jossain muualla kuin valokuvanäyttelyssä. Tosin kyse on vain omasta rajoittuneisuudestani valokuvataiteen suhteen, minkä parissa en niinkään jaksa iloita abstrakteista teoksista.

Olen tylsä, tiedän – ja pidän siitä.

Kulttuurisunnuntai #10: Isä, poika ja Pyhäjärvi, Taidehalli

Sunnuntai!

Linnut laulaa, aurinko paistaa ja ilmassa leijuu tunne siitä, että pian on kesä. Vielä en syystä tai toisesta uskaltanut vaihtaa keväiseen takkiini, joka on matkan jälkeen odottanut Pariisin kevään vaihtumista Helsingin kevääseen. Harmikseni olin kokonaan unohtanut, että tänään oli kymmenes sunnuntai blogisarjan suhteen, koska olisin muuten ostanut eilen jotain kivaa tälle päivälle. Ei sillä, päivä oli oikein kiva näinkin, mistä kuuluu kiitos seuralaisellekin.

Tänä sunnuntaina matka kävi kohta Taidehallia, jossa oli esillä varsin rajattu “Isä, poika ja Pyhäjärvi” -niminen näyttely. Rajattu lähinnä teosten suhteen, koska esillä oli noin kahdeksan työtä kaikenkaikkiaan. Laatu varmastikin korvasi määrän tässä mielessä. Ainakin karkkinarkeille saattaa tuottaa ongelmia kohdata riippuva karkkimandala. Tottapuhuen, en oikein pysty kirjoittamaan näyttelystä erityisen paljon, koska vaikka työt olivat sinänsä hyviä, niin ne jättivät vähän tyhjäksi. Tässä mielessä alakerran studiossa esillä ollut Timo Wrightin “Omakuva” -näyttely jätti enemmän muisteltavaa tuhansien valokuvien muodossa. Taidehallin ehkä huonoin puoli paikkana on se, että se on usemmiten teosten määrän suhteen todella rajoittunut. Esillä on ihan liian vähän teoksia suhteessa tilaan ja siihen, että miten sitä voitaisiin hyödyntää. Vaikuttaa siltä, että useimmiten suurimmat nautinnot voi kokea Taidehallin ravintolan puolella, joka on vähän nurinkurista noin taiteen kannalta. Toisaalta, ehkä nyt ei niinkään nurinkurista.

Päivän parhaasta kulttuuriannista vastasi tällä kertaa keväisessä auringossa kylpevä Helsinki, jota olisi ollutkin ehkä turhan vaikea voittaa, mikäli tässä olisi jonkinlaista kilpaa käyty.

Kevät!